Kun Nato-ovi sulkeutuu

18.11.2014 Francis McCarron

Ukrainan kriisin vaikeutumisen ja kansainvälisen poliittisen tilanteen kiristymisen myötä Suomi on joutunut ikävään tilanteeseen turvallisuuspoliittisen tulevaisuuden, erityisesti Nato-jäsenyyden, suhteen.

Kylmä sota ei ainoastaan tehnyt paluuta, vaan leudon sään tilalle tulivat paukkupakkaset. Uusi kylmä sota ei väisty vuodessa, hyvä jos vuosikymmenissä.

Onko meillä vaihtoehtoja?

Väitän, että Suomella on Nato-jäsenyyden suhteen valittavanaan edelleen kaksi todellista vaihtoehtoa sekä kolmas epämääräisempi tie.

Yksi vaihtoehto on hyvin pikaisesti jätetty jäsenhakemus Natolle.  Naton väistynyt pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen viestitti useaan otteeseen, viimeksi puheessaan 15.9, että Nato pitää “oven auki uusille jäsenille”. Rasmussenin mukaan Nato “auttaa kumppaneita kävelemään oven läpi, jos he niin haluavat, ja tekevät tarpeelliset uudistukset”. Rasmussen vieläpä lisäsi, että “millään kolmannella maalla ei voi olla siihen veto-oikeutta”.

Viesti on hyvin selvä. Jos Suomi olisi nyt valmis Natoon, ovi olisi auki.

Käytännön syistä tämä vaihtoehto ei ole mahdollinen, koska Suomen Nato-jäsenyydellä ei ole eduskuntapuolueista muuta kuin kokoomuksen tuki. Riittävän moni suomalainen ei valitettavasti ole vielä valmis astumaan siitä ovesta sisään. Vaihtoehto kaksi on olla kulkematta siitä ovesta, mikä todennäköisesti tarkoittaa oven tosiasiallista sulkemista pitkäksi aikaa.

On käynyt selväksi, että Ukraina ei saa länneltä sotilaallista apua, ei Euroopan unionilta eikä Yhdysvalloilta. Näin ollen Ukraina on jäämässä karhun armoille. Ukrainalaiset ovat kuitenkin korkealla tasolla julistaneet taistelevansa hyökkääjiä vastaan. Vastaava hyökkäys Nato-maahan tarkoittaisi sodan laajenemista kansainväliseksi suursodaksi.

Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö sanoi maanpuolustuskurssin avajaisissa, että “kasakka ottaa sen, mikä on huonosti kiinni”. Suomen kannalta lause ei ole mieltäylentävä. Ne maat, jotka ovat Natossa, ovat vahvasti kiinni. Suomi on löysästi kiinni. Suomi ei ole Ukraina, mutta siihen on huono tuudittautua. EU-jäsenyydestä ei puolustuksellisesti apua ole, ehkä se tuo vähän enemmän sympatiaa. Suomessa ei kuitenkaan onneksi ole suurta venäläisvähemmistöä, jonka avulla Suomea voisi horjuttaa sisäisesti. Lisäksi Suomea ei ilmeisesti koeta Venäjällä vihamielisenä maana, toisin kuin Natoon liittyneitä Itä-Euroopan maita. Siihenkään on huono tuudittautua, kun tulevaisuuden kehityskulkuja on mahdotonta luotettavasti ennustaa.

Mitä Venäjä haluaa? Tuskin kukaan presidentti Vladimir Putinin pitkän aikavälin tavoitteita pystyy varmuudella arvioimaan. Tällä hetkellä Venäjä haluaa mitä ilmeisimmin tehdä selväksi etupiirijaon. Venäjän keskeisin vaatimus on se, että Nato ei enää laajene itään, eikä tule Venäjän rajalle.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että Yhdysvaltain presidentti Barack Obama olisi taipumassa Venäjän tahtoon. Senaattori John McCainin kaltaiset maltilliset republikaanit ovat vaatineet sotilaallista apua Ukrainalle ja selvää voimien osoitusta Naton puolelta. Se olisi viesti Venäjälle: “Ei askeltakaan eteenpäin. Suojelemme maita, joiden kansalaiset haluavat omasta vapaasta tahdostaan olla vapaita ja kuulua läntiseen maailmaan.”

Obama ei ole toistaiseksi uskaltanut lähteä sille linjalle, jota Yhdysvalloissa on historiassa edustanut muun muassa kylmän sodan viimeinen presidentti Ronald Reagan. Tästä syystä Naton ulkopuolelle jääneillä rajanaapureilla on syytä huoleen. Yhdysvallat ei tee juuri mitään Naton ulkopuolisten Venäjän rajamaiden aseman auttamiseksi. Venäjälle riittänee vahva yhteisymmärrys lännen kanssa siitä, että Suomen kaltaiset maat eivät liity Natoon.

Mitä Suomi voi tehdä?

Tilanne on historiallisesti valitettavan tuttu. Suomi on turvallisuuspoliittisesti jäämässä ei-kenenkään-maaksi, jonka on tasapainoiltava idän ja lännen välissä.

Suurimpana vaarana näkisin tällä hetkellä uussuomettumisen, josta alkaa olla jo viitteitä. Sitä sanaahan ei saisi käyttää, mutta epämääräinen turvallisuuspoliittinen asema osana länttä, mutta Naton ulkopuolella mahdollistaa sen, että Suomi tekee “itsenäistä Venäjä-politiikkaa” – tai pelaa “kaksilla korteilla”. Toisaalta ulkopolitiikkaa tehdään osana EU:ta, toisaalta kahdenvälisesti.

Suomen kaksijakoinen asema tarkoittaa, että tulevaisuudessa eduskunnasta ja pahimmassa tapauksessa jopa ulkopolitiikan johtopaikoilta löytyy taas ihmisiä, jotka vaativat Venäjän ymmärtämistä ja käyttävät Venäjä-korttia surutta leimatakseen Venäjän vihollisia samaan tapaan kuin Neuvostoliiton aikana. Näitä löytyy jo nyt liuta eduskunnastakin. En halua tässä yhteydessä nimitellä ketään. Ne on aika helppo tunnistaa puheistaan.

Meille läntisen maailman liberaalidemokraattiseen arvojen kannattajille tulee vaikeammat ajat. Tässä hetkessä mitataan, kenen kantti kestää. Jos suomalaisten enemmistö lähtee Venäjän hyökkäyspolitiikkaa ymmärtävälle tielle, me tosiasiallisesti menetämme itsenäisyytemme. Poliitikot ryntäävät taas kysymään Tehtaankadulta, mitä saa ja mitä ei saa tehdä.

Taistelen tällaista tulevaisuutta vastaan niin hyvin kuin pystyn ja toivon, että tähän rintamaan liittyy mahdollisimman moni suomalainen.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön Talouselämän haastattelun perusteella näyttää siltä, että kiristyneessä tilanteessa Suomi noudattaa varovaisuusperiaatetta ja pitää Nato-oven de facto suljettuna. Tosiasioiden tunnustamista, toisaalta.

En tiedä, kuinka paljon syynä on ulkoa tuleva pakko ja minkä verran Nato-varovaisuudessa on kyse omasta arviosta, että varovaisuus on tarpeen.

Minulle Nato merkitsee kuitenkin läntisten liberaalien demokratioiden yhteistä turvaa ja solidaarisuutta toisiaan kohtaan.

Jos kerran suomalaisilta ei löydy vaalien kautta riittävää tukea Nato-jäsenyydelle, toivon, ettei Nato-ovea suljettaisi kuitenkaan kokonaan.

Kolmas epämääräisempi tie Nato-jäsenyyden suhteen on se, että Suomi yrittäisi neuvotella itselleen “todellisen kultakortin Nato-jäsenyyteen” pahimman kriisin varalta.

Suomen pitäisi pyrkiä sopimaan muiden Nato-maiden kanssa järjestelystä, että tiukan tilanteen tullen Suomi voisi liittyä Naton jäseneksi hyvin nopeasti, jopa yhden päivän aikana. Sellainen vakuutus olisi hyvä olla olemassa, vaikka se olisi Nato-jäsenyyteen verrattuna hutera rakennelma. Sellaista voisimme kutsua jo optioksi.

Kuitenkin, niin kauan kuin kansalaisten enemmistön tukea Nato-jäsenyydelle ei vaalien kautta ole olemassa, emme voi ottaa sitä varsinaista askelta oven läpi. Niin kauan meidän pitää pitää huolta vahvasta omasta puolustuksestamme vahvistamalla puolustusvoimien resursseja niin varusmiesten kuin reserviläistenkin koulutuksen suhteen sekä lisäämällä resursseja materiaalihankintoihin. Puolustusmäärärahat pitäisi pyrkiä tuplaamaan niin pian kuin mahdollista.

Kannatan itse kriisiytyneestä tilanteesta huolimatta pyrkimystä jättää Suomen Nato-jäsenyys mahdollisimman pian – ja puhun sen puolesta, jotta yhä suurempi osa kansalaisista ymmärtäisi Naton tärkeyden kaikkien länsimaiden yhteisenä turvana. Minusta se on rehellistä sanoa julki ennen eduskuntavaaleja.

Pelkoon emme voi sortua. Se on luovuttamista. Suomen paikka on lännessä. Sinne Suomen on kiinnityttävä aina niin tiukasti kuin mahdollista, jotta kasakka ei ota sitä, mikä on huonosti kiinni.

Julkaistu Uuden Suomen blogissa.